Kuolemaan tuomittu

Maasta olen tullut ja maaksi
olen piankin muuttuva.
On multa ainetta, josta
elämä nousee
lämmittää, hehkuu ja valaisee.

Krookukset, katajat, tulppaanit,
minä ihminen
siinä joukossa,
silmänä elämän,
käden jatkeena Luojan.
Värisen hehkun, lämmitän,
itkulla iloon nousen.

Kuoleman kantajan tunnen
rohkeasta katseesta:
tässä minä olen
kipuineni, pelkoineni
Enkä kuitenkaan
vain minä.



Otsikkorunoja kirjastani Kohtaamisen aika, Atena 2001:


Pidä lasta sylissäsi
kuuntelet
maailmanlankojen helinää.


Pelko typistää meidät raukoiksi
kuivettaa sisimpämme,
sen minkä voisimme toisillemme lahjoittaa,
mikä auttaisi meitä näkemään.


Lapsi puhaltaa aukon
kivettyneeseen massaan
ajatusten lukkiutuneisiin kaavoihin
ja minussa aukeaa
toivo elämän virroista.




Otteita kirjastani Matkalla tapaamme, Atena, 1989:


Usko on heittäytymistä sen varaan,
mikä ei vielä näy, mutta minkä
tunnen kulkevan lävitseni, kun olen
kyllin hiljaa ja kyllin avoinna.
s. 35


Miten niin kevyen asian
kuin tarpeettomuuden tunteen hyväksyminen
voi olla niin raskaan taistelun tulos.
s. 34


Samanlaisuudestamme käsin me
ymmärrämme toisiamme,
erilaisuutemme vuoksi
tarvitsemme toisiamme.
Suuri joukko ihmisiä saa palkkansa työstä,
jolla estetään tämän sidoksen havaitseminen.
s. 82


Ponnistelu
rakastamisen ja omistamisen välillä
osoittaa
että olemme vielä elossa
s. 79


Kiristänkö
vai ohjaan
kiintymyksen köydellä?
Itseäni vai toisia?
Ja minne sitä
ollaankaan menossa?
(Myöhemmin mukailtu sivun 78 tekstistä)




Tampereen Teatterikesän ohjelmalehtinen vuodelta 2004, Avoimet ovet teatterin esityksestä



Kaipausko se on,
mielen pimeä huone,
mitä orpoudeksi sanovat?
Tyhjä tila,
jota kaiken aikaa täytän?
Varjo selässäni,
äänettömyys olkapäillä?
Niiden antamalla ymmärryksellä
tartun tämän ajan
orpouteen.
Näen hälyn keskellä
varjojen onkalot, joihin uskallan
tiedän, että yhdessä voimme kulkea
sisään ja ulos ilman fraasien
ja opetettujen ajatusten verhoa,
tavoittaa surun ja ilon.




Prinssi ja Ruusunen
(lyyrinen draama)


I

Tien laidan kivet rikkovat jalkapohjia, hyppelen
ruohomättäältä toiselle kun musta autosi pysähtyy
katsot varpaitani ja kauhtunutta mekkoani
avaat ikkunasi ja silmäsi kysyvät:
miten on mahdollista,
ettei sinua vielä ole
rusennettu, murrettu, tuhottu.

Metsä tuoksuu
sininen leviää ylle
ja minä näytän sinulle
kuinka laineet tanssivat
kuinka nurmikolla on ikävä.

*

Hän tunkeutuu minuun ja huutaa.
MITEN hän huutaakaan!
Haluaisin painaa käteni hänen suulleen
mutta hän on ulottumattomissani.
Hyvä jumala eikö
se huuto jo lopu!

Illan viileyteen hän herää
kuin syvästä unesta
tuntee yön sulkeutuvan yllään
lintujen elämän kukkien unen.
Näen nauruni hänen silmissään
sulavuutta olkani kaaressa hämmästyn
enkä illan sinessä enää erota
mustan auton odotusta

*

Hän käpertyy minuun
teen hänelle tilaa
tuudin lämmölläni kunnes
hän alkaa avautua, tulla hauraaksi
pakotan hänet olemaan hiljaa
kunnes suoni yhtyy suoneen
sydän takoo kahden edestä
kunnes hän katsoo ihmetellen kuin lapsi
silloin alan kuljettaa häntä varovasti
ulos tästä hämärästä

*

Ei ei, et sinä minusta lähdettyäsi
kilpiäsi ja keihäitäsi tarvitse
eikä pelikorteillasi
hallita kaaosta!
Mene jo!


II

Turhaa tuo kolistelu ja kalistelu.
Et sinä minusta lähdettyäsi
kilpiäsi ja keihäitäsi tarvitse


Ei niitä enää ole
valtahierarkian portaita
kaiteita korokkeita
hämäriä loosheja
sihteereiden ja vahtimestarien takana.

Näet vain hämähäkinseitit ympärilläsi
kuolleet hyönteiset,
huomaat: ei olettamaasi näkösuojaa
ole aikoihin ollut
olet vapautettu
ihmiseksi muiden joukkoon.


*

Osaamisesi on ehdoton
ylemmyytesi kiistaton.
Nautin kanssasi niistä ja on syytäkin
sillä osaamisen jälkeen tulee osaamattomuus
ylemmyyden jälkeen:
olisipa käsi
jota pitäisi kädestä


*

katson
kun lähdet tielle
omaan itseesi
seison paikallani kunnes
ääriviivojasi en erota